Oli elokuu -14, aloin huomata itsessäni väsymystä, itkuisuutta ja itsetuhoisia ajatuksia. Oli ollut todella rankka vuosi takana ja kaikki se vaan kasaantunut mun sisälle. Elokuu-Joulukuu kävinkin neuvolapsykologin luona juttelemassa ja sainkin hetkellisen avun. Silloin kävin myös lääkärin luona ja hän oli sitä mieltä, että oon vaan todella väsynyt.
Tammikuussa palasin takaisin töihin vanhempainvapaalta. Aluksi meni ihan hyvin, sit yhtäkkiä vaan aloin taas olee väsynyt, itkuinen ja räjähdysherkkä. En ees kunnolla muista tuota aikaa, ihan sumussa oon eläny.
Joku tilanne kotona sit laukasi pahimman.. otin auton ja olin valmis tappamaan itseni. Kirjoitin miehelle viestin, jossa kerroin että tää on nyt ohi. Ajelin pitkin kaupunkia, kunnes pysähdyin Citymarketin ekopisteelle. Itkin siellä pitkään ahdistusta ja mietin vaan, että en halua elää.. haluan tän tuskan ja ahdistuksen pois. Silti mielessä oli, että en voi jättää perhettäni, mul on lapset ja ne tarvii mua. Jonkun aikaa siellä olin ja sitten lähdin takaisin kotiin. Kotona edelleen oloni oli alakuloinen.
Seuraavana aamuna ilmoitn töihin, että en tule. Sitten soitin terveyskeskukseen lääkärille ajan. Sainkin sen heti, mukava mieslääkäri oli vastassa. Hän ohjasi minut ottamaan yhteyttä Psykiatriseen sairaanhoitajaan. Soitin ja pääsin taas heti hänen luokseen, siitä alkoi tiivis 3kk hoitojakso. Terapia ja lääkitys olivat hoitomuodot.
Olin sairaslomalla koko tuon ajan. Töihin palasin takaisin 27.4. Alku meni taas hyvin, mutta sitten se alkoi taas.. Työkaverini jo olivat huomanneet, että en ole ihan kunnossa. Sit taas tuli se totaalinen romahdus. En vaan ollut kunnossa. Pienten mutkien kautta otin yhteyttä työterveyteen ja sieltä kautta nyt saan apua.
Teksti voi olla omituista, mutta on paljon asioita joita en vaan muista. Oon ollu niin pohjalla ja eläny sumussa. Mutta vaikka oon voinu noin huonosti, silti liikuntaa oon harrastanut ja jaksanut käydä liikkumassa. Toki oli pieni kausi, kun ei vaan mikään tuntunu missään.
Ilman valmentajaa ja pientä laihisporukkaa en ois päässy omissa tavoitteissa näin pitkälle. Ilman heitä en olis varmaankaan jatkanut.
Nyt oon ottanu sen asenteen, että elän päivä kerrallaan. Koitan nauttia aina siitä kuluvasta päivästä. Ja nyt osaan sen pahanolon jättää lenkkipolulle/salille. Nautin mun elämästä nyt ❤
Isona apuna mun jaksamiselle on ollu oma perhe ja paras ystäväni Sanna ❤
Ja se miksi näin ”avoimesti” kerron tästä on, että en jaksa enää salailla tätä asiaa. Ajattelen tän yhtenä prosessina jatkaa elämää ja päästä tästä asiasta yli. Helpompaa itelle jatkaa elämistä, kun ei tarvi salailla mitään.
